Tilateos ”Tähtien välisessä valossa” Tarton taidemuseossa -04

koostuu teoksista 1) Questions to the oracle ,2) ”Wer wenn ich schriee”
3) Yellow,Orange, and Red / Contemplation 4) Light/ a videoinstallation

Suomalaisen meditatiivinen tila(Andres Kaera / Eesti Ekspress 16/12 2004)

Alussa oli pimeys. Valohiukkaset eivät päässeet liikkumaan alkumaailman vallitsevista rajuista olosuhteista johtuen. Atomit järjestäytyivät kuitenkin ”nopeasti” sellaisiksi että valo pääsi vihdoin vapaasti etenemään kohti elämää ja meitä. Moisen kaoottisen ja pimeän alun jälkeen ei ole kovinkaan yllättävää että elämä rakensi eräille organismeille, - kuten meille ihmisille, -silmät juuri valon aistimista varten.
Näkyvä valo on sähkömagneettista säteilyä ja näkyy sähkömagneettisella spektrillä hyvin kapealla alueella. Tätä aluetta kutsutaan myös optiseksi ikkunaksi.
Sähkömagneettista säteilyä ovat radioaallot, infrapunasäteily, näkyvä valomme ,ultraviolettisäteily, röntgen, - ja gammasäteet.

Tarkoituksenomainen maailma on kuitenkin kehittänyt aistimme juuri tällaisiksi, että maailma meissä voisi nähdä, tuntea ja kokea. Tähtien valo on olemassa koska silmämme sen näkevät. Aistiva suhteemme maailmaan onkin eräänlainen identiteetti. Aurinko, tähdet ja planeetat; niiden ominaisuudet edellyttävät organismeja samalla tavoin kuin organismit edellyttävät maailmaa.
Jos olisimme toisenlaisia, olisi myös maailmamme ja identiteettimme toisenlainen; ehkäpä jossain on elämää joka voi kuulla sähkömagneettisen säteilyn pauhun, taikka nähdä typen, vedyn ja heliumin spektriviivat sekä neutriinojen lakkaamattoman sateen lävitsemme. Tai supersäikeiden ulottuvuuksien rinnakkaismaailmoja!

Tämän päivän kvanttifyysikot, - niinkuin idän viisaat jo kauan sitten, – tietävät nykyään että me ihmiset olemme pikkuriikkinen osa suuruudeltaan ääretöntä kosmista tanssia, siis pelkkää lakkaamattomassa liikkeessä olevaa energiaa, taikka Einsteinin sanoin: me olemme hetkellinen tiivistymä kaikkeutta. Maailmoja syntyy ja kuolee lakkaamatta.
Identiteettimme on siis häilyvän aineen, ja juuri siksi kesäillassa viipyvä ruusun puna, tai kaukana sinertävä metsä, kuikan huuto illassa saa meidät itkemään ja nauramaan; tunnemmehan saman valon sielussamme.

Matkallamme, jota myös evoluutioksi kutsumme, olemme aina koetelleet rajojamme ja kysyneet oraakkeleilta ja viisailta opastusta ja tietä. Ja matkamme jatkuu yhä.
Siksi toivon että tilateokseni voisi toimia eräänlaisena mietiskely, - levähdyspaikkana valon, ajatuksen ja värien äärellä juuri nyt, -vuoden pimeimpänä aikana, - arjen kiireitten keskellä, sillä arkisen, hälisevän identiteettimme lisäksi asuu meissä myös aito ”linnunradan matkaajan” sisäinen rauha ja hiljaisuus.

C.Candolin / copyright candolin